lauantai 2. huhtikuuta 2011

Toinen mahdollisuus


”Pitikin laittaa tämä mekko. Ja korkokengät. Onkohan tämä vähän liikaa? Huulipunasta se ainakin arvaa, että yritän olla jotain mitä en ole,” Taru mietti hermostuneena ja kaivoi nenäliinan ja taskupeilin laukustaan alkaen pyyhkiä tummaa punaa huulistaan.
Hermostunut Taru vaihteli koko ajan istuma-asentoaan Hyvinkääläisen huoltoaseman ikkunapöydässä. Paikka oli suuri ja meluinen ABC. Kahvin lisäksi huoltoasemalta sai oikeaa ruokaa, ja aseman toisessa päädyssä oli jopa kauppa. Ihmiset istuivat pöydissään kiireisen näköisinä hörppien kahviaan. Joillakin oli edessään tuoppi. Sellainen olisi maistunut myös Tarulle, joka katseli peliautomaatteihin nojailevia mopopoikia; ainoita ihmisiä, joilla ei ollut kiire minnekään.
”Miksi se täällä halusi tavata?” Taru kummasteli paikkavalintaa. ”Ehkä se halusi jonkun samantekevän paikan, jossa kukaan ei toljota. Jonkun jossa hälinä täyttää keskustelun hiljaiset hetket… Tai ehkä se ei tulekaan. En minäkään ehkä tulisi. Miksi se sitten soitti.”
 Tarun teki niin paljon mieli ryyppyä. Hänen kätensä tärisivät kuin krapulassa ikään. Tällä kertaa kyseessä ei kuitenkaan ollut tuo liiankin tutuksi tullut kankkunen, vaan pelko siitä, mitä kohta tapahtuisi. ” Ei. En minä nyt voi sössiä tätä. Tai sittenkin ehkä yksi, olen sitten paljon rennompi kun se tulee…”
”Anteeksi rouva, luetteko te tuota lehteä?” kysyi noin 70-vuotias mies hymyillen Tarulta ja osoitti pöydällä olevaa Iltasanomaa. Taru pudisti kiihkeästi päätään ja yritti hymyillä takaisin. Mies otti lehden pöydältä ja lähti verkkaisesti askeltamaan läheiseen pöytään, jossa odotti samanikäinen nainen. Nainen hymyili kun mies ojensi lehden ja kosketti kevyesti tämän olkapäätä. Taru katseli paria ihaillen, mutta katkeruus hiipi pian hänen ajatuksiinsa: ”Tuo olisi joskus voinut olla minun tulevaisuuteni.”
Taru seisoi keittiön lieden ääressä paistamassa jauhelihaa. Sini juoksi keittiöön huutaen ”äiti, äiti! Iskä sanoi, että voidaan syödä jätskiä!” Taru naurahti ja kyykistyi pienen tytön viereen. ”Ei, nyt kohta on ruoka, höpsö.” ”Mutta Iskä lupasi,” Sini sanoi nuutuneella äänellä. ”Niin lupasinkin, elämästä täytyy nauttia” sanoi keittiöön tullut Esko ja kaappasi Sinin syliinsä. Sini ja Esko tuntuivat todella keskittyvän elämästä nauttimiseen. Tarulla ei siihen ollut aikaa töiden ja kodinhoidon ohella. Häntä väsytti koko ajan ja hän oli usein äreä. Esko yritti saada Tarua rentoutumaan, mutta turhaan. Ei Taru ollut halunnut tällaista elämää. Hänestä piti tulla hyväpalkkainen bisnesnainen, jonka työtä arvostettaisiin. Taru oli aloittanut opinnot kauppakorkeakoulussa, mutta sitten Sini oli ilmoittanut tulostaan ja opiskelut saivat väistyä perheen perustamisen tieltä. Nyt Taru tienasi läheisellä R-kioskilla juuri sen verran, että hänen ja Eskon tulot riittivät perheen elättämiseen. Taru ei todellakaan elänyt unelmaansa. Hän mietti usein miksi hänen piti tyytyä tähän, miksei hän voisi aloittaa puhtaalta pöydältä?
 ”Mikäköhän sillä kestää, kello on varttia yli?” Taru pohti ja tuijotteli ulos huoltoaseman ikkunasta.  Ulkona oli pelkkää asfalttia. Puita tai mitään muuta vihreää ei näkynyt. Parkkipaikka oli täynnä erilasia autoja. Kun toiset lähtivät, toiset tulivat. ”Tulikohan joku minunkin tilalleni?” Taru mietti ja hänen elämänsä suurin virhe hiipi  jälleen kerran hänen ajatuksiinsa.
Kello oli ollut seitsemän aamulla. Oli ollut lauantai. Taru oli pakannut laukkunsa edellisenä iltana Eskon ollessa pelaamassa sulkapalloa poikien kanssa. Niin monta kertaa oli Taru yrittänyt saada Eskon ymmärtämään ja hyväksymään hänen suunnitelmansa. Esko oli vain hokenut, että ei ole varaa, ja ettei hän voi muuttaa toiselle paikkakunnalle töiden vuoksi. Se oli siis ainut ratkaisu. Tarun oli pakko toteuttaa unelmansa. Taru oli jättänyt kirjeen keittiön pöydälle, sulkenut ulko-oven perässään ja päättänyt tehdä niin kuin itse haluaa. ”Ensi tutkinto, sitten lukuisat haasteet!” oli hän ajatellut. Eskon ”Kulta, ei se onnistu” ei ollut enää soinut hänen korvissaan kun hän oli startannut auton.
Valitettavasti Esko oli ollut oikeassa. Ei Taru koulua loppuun saanut suoritettua. Kyllä hän aloitti, muttei siitä mitään tullut. R-kioskiltakin hän oli lähtenyt ovet paukkuen niin, ettei häntä sinne enää koulukokeilujensa jälkeen huolittu. Ei tullut kunnon töitä mistään muualtakaan. Taru teki muutaman vuoden pätkätöitä ja näki Siniä joka toinen viikonloppu. Koko ajan hänestä tuntui enemmän siltä, että kotoa lähteminen oli suuri virhe. Taru oli yrittänyt pyytää anteeksi Eskolta, mutta Eskoa ei kiinnostanut. Taru oli hänelle nyt vieras. Viimeinen niitti oli ollut Eskon ja Sinin muutto Itä-Suomeen, yli 500 kilometrin päähän. Taru ei ollut kestänyt ajatusta, että näkisi Sini vain pari kertaa vuodessa. Hän oli tajunnut, että omien unelmien tavoittelu oli maksanut hänelle unelman joka hänellä jo oli ollut. Tarun tavaksi tuli nauttia viiniä päivittäin. Pullo viiniä päivittäin. Kaksi pulloa viiniä päivittäin. Kun päivittäiset terävät tulivat kuvioihin, ei Taru käynyt enää töissä.
Nyt oli kulunut seitsemän vuotta siitä, kun Taru oli viimeksi nähnyt Sinin. Monta vuotta Sini oli käynyt Tarun luona lomilla, mutta tulleessaan murrosikään Sini oli ymmärtänyt äitinsä todellisen tilanteen ja pistänyt välit poikki. Taru soitteli Sinille jouluisin ja syntymäpäivinä, mutta tyttö ei koskaan vastannut. Omalta äidiltään Taru kuuli joskus harvoin Sinin kuulumisia.
Viimeiset vuodet olivat olleet synkintä aikaa Tarun elämässä. Nyt kun sitä ajatteli, se tuntui niin käsittämättömältä. ”Miten ihminen tekee itselleen sellaista?”  Vajaa vuosi sitten Taru oli nähnyt kummallisen unen. Se oli outoa, sillä hän näki unia muutenkin harvoin. Unessa Taru oli ollut omissa hautajaisissaan. Hän oli istunut suuren ihmisjoukon keskellä ja hymissyt tutun virren säveltä. Joukon edessä, arkun vieressä, oli seissyt seitsemänvuotias Sini, joka lausui runoa. Runo oli suoraan viimeisestä äitienpäiväkortista, joka Taru oli Siniltä saanut. Uni oli saanut Tarun miettimään asioita ja hellittämään itsesäälistään. Seuraavien viikkojen aikana hän oli alkanut käydä eräässä tuki ryhmässä. Nyt korkki oli ollut kiinni kahdeksan kuukautta, ja Tarulla oli oikea työpaikka eräässä kukkakaupassa.
Tarun puhelin soi ja hän havahtui mietteistään.”Apua, nyt se soittaa,” Taru ajatteli ja yritti kuulostaa rauhalliselta vastatessaan:
”Taru puhelimessa.”
”Hei, minä täällä. Anteeksi, että olen vähän myöhässä. Matkan varrella oli joku kolari ja piti ajaa kiertotietä. Olen siellä pian.”
”Ei haittaa. Nähdään kohta.  Ja hei, aja varovasti.”
”Ajan. Hei.”
”Se oli siis tulossa. Oikeasti,” Taru ajatteli jännittyneenä.  Kun Taru kaksi viikkoa sitten oli saanut puhelun ja soittaja oli ehdottanut tapaamista, Taru ei voinut uskoa korviaan. Se oli ollut niin epätodellista. Seitsemään vuoteen hänen soittoihinsa ei oltu vastattu ja nyt hänelle oli soitettu.  ”Tämä on toinen mahdollisuus, tätä ei saa sössiä. Täytyy edetä niin kuin se haluaa. Mitä jos se tulee vain kertomaan jotain?  Mitä jos Eskolle on tapahtunut jotain? Mitä jos minä pilaan kaiken alkumetreillä? Pitäisikö ottaa rohkaisuryyppy? Mitä jos en tunnista omaa tytärtäni?”
Taru odotteli pöydässä ja katseli parkkipaikalle. Hän näki taas uuden auton ajavan pihaan. Taru katseli kuinka autosta nousi nuori, kukikkaaseen hameeseen ja mustaan paitaan sonnustautunut polkkatukkainen nuori nainen. Tarun sydän oli pakahtua. Kuumia ja kylmiä aaltoja meni vuorotellen läpi kehon. Kädet hikosivat ja vatsanpohjasta kouraisi. Sini. Valtava jännittyneisyyden aalto muuttui totaaliseksi hämmästykseksi, kun nainen kiersi auton toiselle puolelle, otti autosta lasten kannettavan turvaistuimen ja lähti kävelemään kohti huoltoaseman ovea turvaistuimessa oleva pieni nyytti mukanaan.
Nainen tuli Tarun pöytään turvaistuimineen. Vauvan tuoksu täytti Tarun nenän eikä hän osannut sanoa mitään, joten hän hymyili. Nainen hymyili takaisin. ”Minä olen mummo. Tätä minä en aio sössiä,” Taru ajatteli.