lauantai 2. huhtikuuta 2011

Toinen mahdollisuus


”Pitikin laittaa tämä mekko. Ja korkokengät. Onkohan tämä vähän liikaa? Huulipunasta se ainakin arvaa, että yritän olla jotain mitä en ole,” Taru mietti hermostuneena ja kaivoi nenäliinan ja taskupeilin laukustaan alkaen pyyhkiä tummaa punaa huulistaan.
Hermostunut Taru vaihteli koko ajan istuma-asentoaan Hyvinkääläisen huoltoaseman ikkunapöydässä. Paikka oli suuri ja meluinen ABC. Kahvin lisäksi huoltoasemalta sai oikeaa ruokaa, ja aseman toisessa päädyssä oli jopa kauppa. Ihmiset istuivat pöydissään kiireisen näköisinä hörppien kahviaan. Joillakin oli edessään tuoppi. Sellainen olisi maistunut myös Tarulle, joka katseli peliautomaatteihin nojailevia mopopoikia; ainoita ihmisiä, joilla ei ollut kiire minnekään.
”Miksi se täällä halusi tavata?” Taru kummasteli paikkavalintaa. ”Ehkä se halusi jonkun samantekevän paikan, jossa kukaan ei toljota. Jonkun jossa hälinä täyttää keskustelun hiljaiset hetket… Tai ehkä se ei tulekaan. En minäkään ehkä tulisi. Miksi se sitten soitti.”
 Tarun teki niin paljon mieli ryyppyä. Hänen kätensä tärisivät kuin krapulassa ikään. Tällä kertaa kyseessä ei kuitenkaan ollut tuo liiankin tutuksi tullut kankkunen, vaan pelko siitä, mitä kohta tapahtuisi. ” Ei. En minä nyt voi sössiä tätä. Tai sittenkin ehkä yksi, olen sitten paljon rennompi kun se tulee…”
”Anteeksi rouva, luetteko te tuota lehteä?” kysyi noin 70-vuotias mies hymyillen Tarulta ja osoitti pöydällä olevaa Iltasanomaa. Taru pudisti kiihkeästi päätään ja yritti hymyillä takaisin. Mies otti lehden pöydältä ja lähti verkkaisesti askeltamaan läheiseen pöytään, jossa odotti samanikäinen nainen. Nainen hymyili kun mies ojensi lehden ja kosketti kevyesti tämän olkapäätä. Taru katseli paria ihaillen, mutta katkeruus hiipi pian hänen ajatuksiinsa: ”Tuo olisi joskus voinut olla minun tulevaisuuteni.”
Taru seisoi keittiön lieden ääressä paistamassa jauhelihaa. Sini juoksi keittiöön huutaen ”äiti, äiti! Iskä sanoi, että voidaan syödä jätskiä!” Taru naurahti ja kyykistyi pienen tytön viereen. ”Ei, nyt kohta on ruoka, höpsö.” ”Mutta Iskä lupasi,” Sini sanoi nuutuneella äänellä. ”Niin lupasinkin, elämästä täytyy nauttia” sanoi keittiöön tullut Esko ja kaappasi Sinin syliinsä. Sini ja Esko tuntuivat todella keskittyvän elämästä nauttimiseen. Tarulla ei siihen ollut aikaa töiden ja kodinhoidon ohella. Häntä väsytti koko ajan ja hän oli usein äreä. Esko yritti saada Tarua rentoutumaan, mutta turhaan. Ei Taru ollut halunnut tällaista elämää. Hänestä piti tulla hyväpalkkainen bisnesnainen, jonka työtä arvostettaisiin. Taru oli aloittanut opinnot kauppakorkeakoulussa, mutta sitten Sini oli ilmoittanut tulostaan ja opiskelut saivat väistyä perheen perustamisen tieltä. Nyt Taru tienasi läheisellä R-kioskilla juuri sen verran, että hänen ja Eskon tulot riittivät perheen elättämiseen. Taru ei todellakaan elänyt unelmaansa. Hän mietti usein miksi hänen piti tyytyä tähän, miksei hän voisi aloittaa puhtaalta pöydältä?
 ”Mikäköhän sillä kestää, kello on varttia yli?” Taru pohti ja tuijotteli ulos huoltoaseman ikkunasta.  Ulkona oli pelkkää asfalttia. Puita tai mitään muuta vihreää ei näkynyt. Parkkipaikka oli täynnä erilasia autoja. Kun toiset lähtivät, toiset tulivat. ”Tulikohan joku minunkin tilalleni?” Taru mietti ja hänen elämänsä suurin virhe hiipi  jälleen kerran hänen ajatuksiinsa.
Kello oli ollut seitsemän aamulla. Oli ollut lauantai. Taru oli pakannut laukkunsa edellisenä iltana Eskon ollessa pelaamassa sulkapalloa poikien kanssa. Niin monta kertaa oli Taru yrittänyt saada Eskon ymmärtämään ja hyväksymään hänen suunnitelmansa. Esko oli vain hokenut, että ei ole varaa, ja ettei hän voi muuttaa toiselle paikkakunnalle töiden vuoksi. Se oli siis ainut ratkaisu. Tarun oli pakko toteuttaa unelmansa. Taru oli jättänyt kirjeen keittiön pöydälle, sulkenut ulko-oven perässään ja päättänyt tehdä niin kuin itse haluaa. ”Ensi tutkinto, sitten lukuisat haasteet!” oli hän ajatellut. Eskon ”Kulta, ei se onnistu” ei ollut enää soinut hänen korvissaan kun hän oli startannut auton.
Valitettavasti Esko oli ollut oikeassa. Ei Taru koulua loppuun saanut suoritettua. Kyllä hän aloitti, muttei siitä mitään tullut. R-kioskiltakin hän oli lähtenyt ovet paukkuen niin, ettei häntä sinne enää koulukokeilujensa jälkeen huolittu. Ei tullut kunnon töitä mistään muualtakaan. Taru teki muutaman vuoden pätkätöitä ja näki Siniä joka toinen viikonloppu. Koko ajan hänestä tuntui enemmän siltä, että kotoa lähteminen oli suuri virhe. Taru oli yrittänyt pyytää anteeksi Eskolta, mutta Eskoa ei kiinnostanut. Taru oli hänelle nyt vieras. Viimeinen niitti oli ollut Eskon ja Sinin muutto Itä-Suomeen, yli 500 kilometrin päähän. Taru ei ollut kestänyt ajatusta, että näkisi Sini vain pari kertaa vuodessa. Hän oli tajunnut, että omien unelmien tavoittelu oli maksanut hänelle unelman joka hänellä jo oli ollut. Tarun tavaksi tuli nauttia viiniä päivittäin. Pullo viiniä päivittäin. Kaksi pulloa viiniä päivittäin. Kun päivittäiset terävät tulivat kuvioihin, ei Taru käynyt enää töissä.
Nyt oli kulunut seitsemän vuotta siitä, kun Taru oli viimeksi nähnyt Sinin. Monta vuotta Sini oli käynyt Tarun luona lomilla, mutta tulleessaan murrosikään Sini oli ymmärtänyt äitinsä todellisen tilanteen ja pistänyt välit poikki. Taru soitteli Sinille jouluisin ja syntymäpäivinä, mutta tyttö ei koskaan vastannut. Omalta äidiltään Taru kuuli joskus harvoin Sinin kuulumisia.
Viimeiset vuodet olivat olleet synkintä aikaa Tarun elämässä. Nyt kun sitä ajatteli, se tuntui niin käsittämättömältä. ”Miten ihminen tekee itselleen sellaista?”  Vajaa vuosi sitten Taru oli nähnyt kummallisen unen. Se oli outoa, sillä hän näki unia muutenkin harvoin. Unessa Taru oli ollut omissa hautajaisissaan. Hän oli istunut suuren ihmisjoukon keskellä ja hymissyt tutun virren säveltä. Joukon edessä, arkun vieressä, oli seissyt seitsemänvuotias Sini, joka lausui runoa. Runo oli suoraan viimeisestä äitienpäiväkortista, joka Taru oli Siniltä saanut. Uni oli saanut Tarun miettimään asioita ja hellittämään itsesäälistään. Seuraavien viikkojen aikana hän oli alkanut käydä eräässä tuki ryhmässä. Nyt korkki oli ollut kiinni kahdeksan kuukautta, ja Tarulla oli oikea työpaikka eräässä kukkakaupassa.
Tarun puhelin soi ja hän havahtui mietteistään.”Apua, nyt se soittaa,” Taru ajatteli ja yritti kuulostaa rauhalliselta vastatessaan:
”Taru puhelimessa.”
”Hei, minä täällä. Anteeksi, että olen vähän myöhässä. Matkan varrella oli joku kolari ja piti ajaa kiertotietä. Olen siellä pian.”
”Ei haittaa. Nähdään kohta.  Ja hei, aja varovasti.”
”Ajan. Hei.”
”Se oli siis tulossa. Oikeasti,” Taru ajatteli jännittyneenä.  Kun Taru kaksi viikkoa sitten oli saanut puhelun ja soittaja oli ehdottanut tapaamista, Taru ei voinut uskoa korviaan. Se oli ollut niin epätodellista. Seitsemään vuoteen hänen soittoihinsa ei oltu vastattu ja nyt hänelle oli soitettu.  ”Tämä on toinen mahdollisuus, tätä ei saa sössiä. Täytyy edetä niin kuin se haluaa. Mitä jos se tulee vain kertomaan jotain?  Mitä jos Eskolle on tapahtunut jotain? Mitä jos minä pilaan kaiken alkumetreillä? Pitäisikö ottaa rohkaisuryyppy? Mitä jos en tunnista omaa tytärtäni?”
Taru odotteli pöydässä ja katseli parkkipaikalle. Hän näki taas uuden auton ajavan pihaan. Taru katseli kuinka autosta nousi nuori, kukikkaaseen hameeseen ja mustaan paitaan sonnustautunut polkkatukkainen nuori nainen. Tarun sydän oli pakahtua. Kuumia ja kylmiä aaltoja meni vuorotellen läpi kehon. Kädet hikosivat ja vatsanpohjasta kouraisi. Sini. Valtava jännittyneisyyden aalto muuttui totaaliseksi hämmästykseksi, kun nainen kiersi auton toiselle puolelle, otti autosta lasten kannettavan turvaistuimen ja lähti kävelemään kohti huoltoaseman ovea turvaistuimessa oleva pieni nyytti mukanaan.
Nainen tuli Tarun pöytään turvaistuimineen. Vauvan tuoksu täytti Tarun nenän eikä hän osannut sanoa mitään, joten hän hymyili. Nainen hymyili takaisin. ”Minä olen mummo. Tätä minä en aio sössiä,” Taru ajatteli.

sunnuntai 20. maaliskuuta 2011

Onnettomuus

Oli tosi hurja ilma. Tuuli niin inhottavasti, että oli kylmä ja lunta pyrytti niin, ettei eteensä nähnyt. Kyllä tämä lumi olisi jo saanut alkaa riittämään. Lumikerros alkoi olla niin paksu, että kulkeminen kävi hankalaksi olivat jalat sitten miten pitkät tahansa.

Olin menossa tavalliseen tapaan, sinne minne yleensäkin menen siihen aikaan. Lunta pyrytti todella paljon, enkä viitsinyt mennä tavallista reittiä, vaan ajattelin oikaista vähän. En nähnyt eteeni mitään, lunta meni koko ajan silmiin. Satunnaisista autojen äänistä kuitenkin tiesin olevani lähellä tietä. Yleensä menin metsän kautta, mutta nyt ajattelin paahtaa suoraan pellolta tielle ja siitä toiselle puolelle.

Lisäsin vauhtia, jotta pääsisin helpommin kipuamaan pellolta ylös tielle. Ärsytti, kun lunta meni koko ajan silmään.Suuhunkin sitä meni ja korviin, tosi kiva, nyt en kuullutkaan mitään. Kipusin tielle ja ehdin nähdä auton valot. Tömps. Kaikki kävi niin nopeasti.

Se osui suoraan oikeaan kylkeen. Lensin törmäyksen voimasta tien toiselle puolelle ja kierin rinnettä alas pellolle.Olin niin sekaisin, etten oikeastaan edes tiennyt sattuiko minua. Lunta pöllysi ja pyrytti enkä tiennyt missä kohtaa olin. Yritin nousta ylös monta kertaa, mutta takajalka ei totellut. Aloin tuntea kipua takaruumiissa, ajatuksissa oli vain pois pääseminen. Pakotin itseni nousemaan, ja lähdin jatkamaan matkaani. Kipu oli suunnaton.

Hortoilin ympäriinsä minuutteja, ehkä tunteja, en tiedä. Päivä alkoi valjeta, tuli valoisaa. Kipu takajalassa oli yltynyt koko ajan. Katselin maahan ympärilleni, lumessa oli verta. Oliko veri minun? Ei kai sentään.

Metsässä oli liikettä, vaistosin sen, vaikka olinkin sekaisin. Päässäni pyöri ja kipu valtasi koko ruumiini. Ihmisiä, kyllä ihmisiä niiden oli oltava. Kuului huutoakin. En tiennyt minne olisin mennyt, en jaksanut oikein paeta. Kuului laukaus. Enää en tuntenut kipua.

torstai 10. maaliskuuta 2011

Huomenna mä taas yritän.


Siit oli nyt neljä vuotta. Huomenna. Huomenna siitä on neljä vuotta. Mä istuin ikkunan edessä ja tuijotin ulkona hiljalleen putoovaa lunta. Se lumi oli vähän niinkun mä. Se putoili hitaasti aina vaan alemmas. Hiljaa, mutta koko ajan se oli lähempänä maata, pohjaa, loppua.
Mä yritin. Joka aamu mä heräsin ja päätin, että tänään mä yritän. Mä halusin ajatella, että kaikki korjaantuu.  Mä halusin yrittää sopeutua ja alkaa opetella asioita uusiks. Mut se vaan oli niin pirun vaikeeta. Oli helpompaa istua siinä helvetin tuolissa ja tuijottaa kaikki päivät ulos ikkunasta. Ulkona kun näky kaikenlaista. Siellä  oli leikkipuisto, jossa lapset keinu, teki lumilinnoja ja vaan juoksenteli ympäriinsä. Aikuiset jutteli ja naureskeli keskenään. Ne oli kaikki terveitä ja niillä oli ystäviä. Mulla ei ollu ketään. Kaikki oli kuollu. Siitä oli neljä vuotta.
Me oltiin menossa Keravalle yhen Mikan synttäribileisiin. Se Mika oli Peten vanha kaveri. Ne oli ollu naapureita lapsena tai jotain. Me mentiin koko porukka, minä ja Pete, Anni ja Tuomas ja mun pikkuveli Sami. Me oltiin siinä aloteltu meijän kämpillä, kaikki paitsi Pete, se oli kuski. Meillä oli ollu Peten kanssa riitaa, joten en istunu etupenkillä niiku yleensä, vaan takana Annin ja Samin kans. Radiosta tuli ACDC:n Born to be wild, ku Pete käänty kattomaan mua ja sano: ”Ethän oo enää möksmöks hani?” ja sillä oli se hölmö ilme. Naurahdin ja sit pimeni.
Nyt mä olin istunu tässä neljä vuotta yksin. Miks mun piti selvitä? Miksen mä saanu mennä muitten mukana? Miks mun piti jäädä tänne kitumaan yksin tähän saatanan tuoliin?! Mä olin jo käytännössä kuollu, ei mun elämä ollu enää elämisen arvosta. Mä olin kaks kertaa yrittäny mennä muitten luo. Sen takia mä oonki nyt täällä. Täällä opettelemassa uutta elämää. Ja paskat. Ei musta enää oo mitään opettelemaan, en mä haluu. Miks pitäis? Minkä takia? Kenen takia?
Ainut elossa oleva ihminen, jonka voidaan sanoa olevan mun läheinen on faija. Se käy joka päivä. Se haluis että mä yritän. Se sanoo aina, että mulle annettiin toinen mahis ja ettei se haluu menettää muaki. Miks mä selvisin, miksei Sami? Se olis jaksanu yrittää Faijan takia… Kyllä mäkin halusin yrittää, just faijan takia. Joka aamu mä päätin, että mä yritän tänään, mut ikinä en onnistunu siinä. Mä vaan tuijotin ikkunasta.
Huoneen ovi aukes.”Mari, toin sulle ruokaa, kasvislasagnea, sun lempparia!” Se oli Viivi. Se on töissä täällä. Se on kyllä tosi mukava, hymyilee aina. Joskus on jopa pakko hymyillä takas.
”Tuuppa syömää ettei jäähdy,” se sano. ”joo”, vastasin ja menin pöydän viereen. ”Kato mitä mä pihistin sulle pakastimesta!” Sillä oli kädessä lakritsipingviini. ”Kiitti,” sanoin vähän hämmentyneenä. Viivi meni ja mä jäin siihen istumaan.
Viivi oli yhes vaihees ollu raskaana. Sen maha kasvo ja se oli entistä ilosempi. Se suunnitteli kaikkia nimiä ja kaikkee. Sit se hävis töistä, ja mä ajattelin et se jäi äitiyslomalle. Mut se tuli takas aika pian, eikä se ollu enää ilonen. Tajusin ettei mitään vauvaa enää ollu.
Nyt Viivi oli taas ilonen. Miten se pysty siihen, miten se pysty alottaa alusta? Mä oon istunu tässä helvetin tuolissa neljä vuotta, enkä mä oo pystyny alottaa alusta!! Mä tuijotin hetken lasagnea. Se tuoksu hyvälle. Lakritsijätski, se oli parasta.  Mä otin haarukan käteen ja päätin et huomenna mä taas yritän.

perjantai 4. maaliskuuta 2011

Istu, ole hyvä!

Aikojen alussa ihmiset kiinnostuivat kaltaisistaan lähinnä metsästys- ja paritteluseuramielessä. Kun he iltaisin metsästysretkien jälkeen kerääntyivät istuskelemaan maahan nuotion ääreen, alkoi joku kerran pohtia ratkaisua siihen, etteivät muhkuraiset kivet tuntuisi niin ikäviltä takamuksen alla. Alettiin kehitellä jonkinlaista istuinalustaa, ja näin syntyi penkki. Ajatus penkistä alkoi aikojen ja aikakausien myötä kehittyä, ja syntyivät puistonpenkki, koulunpenkki, vaihtopenkki, piinapenkki... ja niin edelleen.

Penkki liittyy vahvasti jokaisen ihmisen elämään. Enkä nyt tarkoita penkkiä pelkkänä istuinalustana. Kun ihminen istahtaa penkille, hänellä on lähes aina siihen jokin syy:

Istahdat kävelylenkillä puistonpenkille. Kenties tarvitset hengähdystaukoa maratoonille treenaamisesta. Ehkä haluat istua alas voidaksesi täysille keskittyä juttelemaan -tai riitelemään- puhelimessa ystäväsi kanssa. Ehkä penkillä istuu jo joku, ja haluat hivuttautua hänen seuraansa. Kenties toivot, että pieni jutustelu penkillä johtaa myöhemmin johonkin kiihkeään hänen kanssaan..tai sitten haluat vain tuntea itsesi tärkeäksi torumalla häntä sorsien syöttämisestä.

Istut jo kolmatta päivää television edessä penkkiurheilemassa. Yle televisioi lähes suorana yleisurheilun MM-kisoja. Ehkä istut siinä, koska haluat kokea elämässäsi tähtihetkiä -tai no, oikeastaanhan nuo tähtihetket ovat jonkun muun elämästä, mutta haittaako tuo. Tai sitten istut siinä muistellen omia urheilija-aikojasi ja mietit: "minäkin voisin nyt olla tuolla". Se kun ei tuossa tilanteessa muistu mieleen, että kun itse urheilit, kulutit lähinnä vaihtopenkkiä. Tai kenties penkillä urheilu onkin vain tapa viettää poikien viikonloppua, kun vaimo ja muksut ovat vierailulla anoppilassa. Urheilu ei oikeastaan edes kiinnosta, mutta pakko katsoa nyt kun kukaan ei ole sitä kieltämässä.

Kaikki ihmiset istuvat elämässään enemmän tai vähemmän koulunpenkillä. Joku valitsee sen "enemmän" koska viihtyy koulussa. Eli saa hyviä arvosanoja, koska on nätti ja isi on koulunjohtokunnassa. Jollekulle koulunpenkki on tie arvostettuun, köhköh.. anteeksi..ammattiin. Joku valitsee"vähemmän" koska hänellä ei ole aikaa turhuuksiin, eikä hän  halua olla mikään kädetön nörtti. Sitä paitsi tytöt tykkää koviksista, ja kovikset ei käy koulua.

Kuten aikaisemmin totesin, penkki liittyy vahvasti ihmisen elämään. Jokainen meistä istahtaa elämänsä aikana monille eri penkeille, edellä olevat ovat vain yksittäisiä poimintoja. Kaikki penkit eivät ole mieluisia, joiltakin ei tee mieli nousta. Se kuinka montaa penkkiä loppupeleissä elämässäsi kulutat ja miksi, riippuu sinusta itsestäsi.

Ei tässä muuta, istahtelemisiin!

torstai 17. helmikuuta 2011

Kesäyössä

Jätkä: Jokos tsubulla on rehut tyynyn alla?

Likka: Ei minnuu kuule semmone hömpänpömppä kiinnosta. Mie tiiän jo kenen kaa mie meen naimisii.

Jätkä: Ai teikällä on sit joku korsto jo valmiina... ei meikä sit varmaan sua uskalla himaan heittääkkää.

Likka: Eiku mie meen naimisii tuon bändin laulajan kans. Se on nii komia ja täält meijän kylitki. Mut ei minnuu  haittaa jos sie miut kotio viet. Kunha et koeta lääppiä sammaa mallii ku tuo minnuu äskö tanssittanu hesalaiskloppi tai mie tinttaan sinnuu!

Jätkä: Muija meitsin makuun. Se oli läppä, alas tulla..mut hei, nehän soittaa Kuningasta! Haluisitsä sittenki tanssia viel yhen?

perjantai 11. helmikuuta 2011

Tehtävä viikko kuusi

Tero havahtui äkisti sekavasta unestaan. Silmäluomet tuntuivat raskailta ja hänellä oli kauhea jano. Suussa oli paha maku ja oman hengityksen haju kuvotti. Huoneessa oli pimeää ja hiljaista, vain muutaman ohimenevän auton ääni kuului kadulta. Tero vilkaisi ensin yöpöydällä olevaa kelloradiota -04.36- ja sitten vasemmalla puolellaan makaavaa nuorta naista. Nukkuu, hyvä, ajatteli Tero ja nousi varovasti istumaan sängyn laidalle. Päässä heitti niin perkeleesti. Tero yritti muistella edellisen illan tapahtumia. Se Kallion baari ja firman uusimman työntekijän syntymäpäiväjuhlat… ja tämän tyttöystävän ystävättäret. Ja muutama viskipaukku liikaa.
  Tero vilkaisi olkansa yli nukkuvaa naista. Eveliina, joku liiketaloudenopiskelija. Vai opiskelikohan se sittenkin jotain elintarviketeknologiaa.. ah, ihan sama. Tero hieraisi pari päivää ajamatta ollutta parransänkeään, nousi huojuen ylös ja käveli alasti ikkunan eteen.  Ulkona ei näkynyt ketään, viimeisetkin juhlijat olivat vaeltaneet yökerhojen sulkeuduttua kuka minnekin. Tero nosti kalsarinsa sängyn vierestä ja laittoi ne jalkaansa. Hän keräsi vaatteensa ja poistui huoneesta. Eteisessä Tero puki päälleen kauluspaidan ja housut. Solmion hän tunki takkinsa taskuun. Hän avasi ulko-oven ja sulki sen hiljaa perässään.


Tero kaivoi avaimet takkinsa taskusta ja avasi kaksikerroksisen omakotitalon ulko-oven. Kotona oli hiljaista. Hän riisui kenkänsä eteiseen ja meni keittiöön. Keittiön kuudenhengen ruokapöytä oli sanoma- ja aikakauslehtien peitossa. Jääkaapin ovessa oli lappu: ”Jääkaapissa on pizzaa, tilattiin Ninan kanssa vähän liikaa”. Tero avasi oven ja vilkaisi lautasella olevaa kinkku-ananas-pizzaa, mutta otti jääkaapista vain tuoremehupurkin. Hän joi koko purkin yhdellä kulauksella ja laski tyhjän puhtautta kiiltävälle tiskipöydälle. 
  Tero meni kylpyhuoneeseen, nosti wc-pöntön kannen ja avasi sepaluksensa.  Lattialämmitys oli päällä, vaikka kevät oli jo pitkällä. Vessan lattian piti kuulemma olla lämmin. Tero seisoi pöntön edessä ja vilkaisi samalla peiliin. Hän oli aika karmea näky: väsyneet silmät, ajamaton parta ja vatsakin työntyi ulos liiaksi. Ei hän ainakaan itse olisi itseään ulkonäön perusteella huolinut. Tero tiesi, että hän oli naisten suosiossa, koska osasi puhua. Työpaikallakin hänet tunnettiin humoristisena supliikkimiehenä, joka ei koskaan jäänyt sanattomaksi. Tero veti vessan ja pesi kätensä. Hän lähti kiipeämään rappuja yläkertaan.
  Tero avasi makuuhuoneen oven hiljaa. Enää ei ollut niin pimeää, ulkona oli alkanut valaistua. Tero istuutui hetkeksi makuuhuoneen nurkassa olevalle nojatuolille ja katseli parisängyssä nukkuvaa naista, Jaanaa. Tero otti takkinsa taskusta solmion ja heitti sen lattialle. Hänen katseensa osui piirongin päällä olevaan hääkuvaan. Nina ja Oskari. Voi kuinka kaunis Nina olikaan vaaleassa mekossa, ja hän näytti niin onnelliselta. Kunpa hän olisi onnellinen vielä kahdenkymmenen vuoden jälkeenkin. Kunpa hänen miehensä ei olisi kuin hänen isänsä.
  Tero riisui vaatteensa ja kömpi sänkyyn Jaanan viereen. Nainen havahtui hieman ja kysyi unenpöpperössä: ”missä olit?” ”Shhh, jutellaan huomenna, kulta,” Tero sanoi ja silitti jo uudelleen nukahtaneen naisen päätä. ”Jutellaan huomenna…”

perjantai 28. tammikuuta 2011

Rakkauksia

”Täysjyväruisleipää, kevytjuustoa, vähärasvainen feta, sokeriton mehukeitto…” Irina luki omaa kauppakuittiaan. Hyvältä näyttää. ”… appelsiineja, rasvaton maito, suklaajäätelöä, dominokeksejä, paistovalmiita mustikkapullia…” Tai ehkä ei sittenkään. Taas Irina oli sortunut kaupassa. 
 Irina katseli itseään peilistä. Oikeastaan siinä seisoi ihan hyvännäköinen nainen –jos ei ottanut huomioon  vatsanseudulle ilmestyneitä ylimääräisiä kerrostumia. Pitäisi syödä vain vähäkalorisia ruoka-aineita, kuten greippiä ja kaalia tai nesteitä poistavia, kuten selleriä. Täytyisi jumpata pää punaisena ja hiki putouksina virraten joka keskiviikko ja lisätä hyötyliikuntaa. Mutta niin Irina tekikin. Hänhän kävi painonvartioissa. Varsinainen vartija hän olikin. Hän tuntui ennemmin vartioivan sitä, ettei kiloja vain katoa mihinkään!
 Itseään pitää palkita, niin jaksaa taas eteenpäin. Se oli Irinan motto. Hän kyllä tiesi palkitsevansa itseään vähän liikaa. Tammikuun jälkeen vaa’an viisari oli taas alkanut siirtyä väärään suuntaan…
Herkuttelu oli Irinan pahe siinä missä toisilla oli tupakointi ja viinalla läträäminen. Oli vain niin vaikeaa luopua kaikesta. Oli niin vaikeaa luopua mistään! Pienenä äiti oli aina joutunut nuhtelemaan piparipurkilla käynyttä Irinaa. Opiskeluaikana Jyväskylässä, kun muut ostivat kaljaa ja siideriä lähtiessään ulos viettämään iltaa, Irina osti jugurttirusinoita tai kaneliässiä. Alkoholi ei ollut koskaan hänen juttunsa.
Irina oli kyllä varsinainen herkkuperse. Mutta kun kaikki vain oli niin H-Y-V-Ä-Ä! Kuinka ihanaa olikaan töiden jälkeen mennä lempileipomoon Hämeentien varteen ostamaan suussa sulavia tuulihattuja, suklaalla kuorrutettuja kermamunkkeja tai mansikkahillotäytteisiä possumunkkeja, jotka sotkivat suun sokeriin. Leipomon ihanat kanelintuoksuiset korvapuustin olivat Irinan pahan päivän pelastus aivan niin kuin mintunlehdillä koristeltu unelmatorttukin.
 Irina oli ”herkkujenkeräilijä”.  Työnsä takia paljon matkustava Irina rakasti pikkukahviloissa ja leipomomyymälöissä vierailuja. Hän arvosti ehdottomasti laatua, ei määrää. Paras Irinan ”keräilemä” herkku oli pienen pikkuruisen lappalaisemännän leipoma tosca-omenapiiras, jota hän oli saanut maistaa eräässä kahvilassa Oulujoen varrella. Piiras oli ollut taivaallista.
 Herkuttelu oli Irinan aikaa itselle. Hän sai olla omissa maailmoissaan ja mietiskellä omia asioitaan voisilmäpullaa tai mustikkapiirakkaa syödessä. Voi kuinka hän rakasti sitä. Rakkaus herkutteluun oli myös johtanut siihen, että Irina oli nyt menossa naimisiin - leipurin kanssa…