”Täysjyväruisleipää, kevytjuustoa, vähärasvainen feta, sokeriton mehukeitto…” Irina luki omaa kauppakuittiaan. Hyvältä näyttää. ”… appelsiineja, rasvaton maito, suklaajäätelöä, dominokeksejä, paistovalmiita mustikkapullia…” Tai ehkä ei sittenkään. Taas Irina oli sortunut kaupassa.
Irina katseli itseään peilistä. Oikeastaan siinä seisoi ihan hyvännäköinen nainen –jos ei ottanut huomioon vatsanseudulle ilmestyneitä ylimääräisiä kerrostumia. Pitäisi syödä vain vähäkalorisia ruoka-aineita, kuten greippiä ja kaalia tai nesteitä poistavia, kuten selleriä. Täytyisi jumpata pää punaisena ja hiki putouksina virraten joka keskiviikko ja lisätä hyötyliikuntaa. Mutta niin Irina tekikin. Hänhän kävi painonvartioissa. Varsinainen vartija hän olikin. Hän tuntui ennemmin vartioivan sitä, ettei kiloja vain katoa mihinkään!
Itseään pitää palkita, niin jaksaa taas eteenpäin. Se oli Irinan motto. Hän kyllä tiesi palkitsevansa itseään vähän liikaa. Tammikuun jälkeen vaa’an viisari oli taas alkanut siirtyä väärään suuntaan…
Herkuttelu oli Irinan pahe siinä missä toisilla oli tupakointi ja viinalla läträäminen. Oli vain niin vaikeaa luopua kaikesta. Oli niin vaikeaa luopua mistään! Pienenä äiti oli aina joutunut nuhtelemaan piparipurkilla käynyttä Irinaa. Opiskeluaikana Jyväskylässä, kun muut ostivat kaljaa ja siideriä lähtiessään ulos viettämään iltaa, Irina osti jugurttirusinoita tai kaneliässiä. Alkoholi ei ollut koskaan hänen juttunsa.
Irina oli kyllä varsinainen herkkuperse. Mutta kun kaikki vain oli niin H-Y-V-Ä-Ä! Kuinka ihanaa olikaan töiden jälkeen mennä lempileipomoon Hämeentien varteen ostamaan suussa sulavia tuulihattuja, suklaalla kuorrutettuja kermamunkkeja tai mansikkahillotäytteisiä possumunkkeja, jotka sotkivat suun sokeriin. Leipomon ihanat kanelintuoksuiset korvapuustin olivat Irinan pahan päivän pelastus aivan niin kuin mintunlehdillä koristeltu unelmatorttukin.
Irina oli ”herkkujenkeräilijä”. Työnsä takia paljon matkustava Irina rakasti pikkukahviloissa ja leipomomyymälöissä vierailuja. Hän arvosti ehdottomasti laatua, ei määrää. Paras Irinan ”keräilemä” herkku oli pienen pikkuruisen lappalaisemännän leipoma tosca-omenapiiras, jota hän oli saanut maistaa eräässä kahvilassa Oulujoen varrella. Piiras oli ollut taivaallista.
Herkuttelu oli Irinan aikaa itselle. Hän sai olla omissa maailmoissaan ja mietiskellä omia asioitaan voisilmäpullaa tai mustikkapiirakkaa syödessä. Voi kuinka hän rakasti sitä. Rakkaus herkutteluun oli myös johtanut siihen, että Irina oli nyt menossa naimisiin - leipurin kanssa…
