Onnettomuus

Oli tosi hurja ilma. Tuuli niin inhottavasti, että oli kylmä ja lunta pyrytti niin, ettei eteensä nähnyt. Kyllä tämä lumi olisi jo saanut alkaa riittämään. Lumikerros alkoi olla niin paksu, että kulkeminen kävi hankalaksi olivat jalat sitten miten pitkät tahansa.

Olin menossa tavalliseen tapaan, sinne minne yleensäkin menen siihen aikaan. Lunta pyrytti todella paljon, enkä viitsinyt mennä tavallista reittiä, vaan ajattelin oikaista vähän. En nähnyt eteeni mitään, lunta meni koko ajan silmiin. Satunnaisista autojen äänistä kuitenkin tiesin olevani lähellä tietä. Yleensä menin metsän kautta, mutta nyt ajattelin paahtaa suoraan pellolta tielle ja siitä toiselle puolelle.

Lisäsin vauhtia, jotta pääsisin helpommin kipuamaan pellolta ylös tielle. Ärsytti, kun lunta meni koko ajan silmään.Suuhunkin sitä meni ja korviin, tosi kiva, nyt en kuullutkaan mitään. Kipusin tielle ja ehdin nähdä auton valot. Tömps. Kaikki kävi niin nopeasti.

Se osui suoraan oikeaan kylkeen. Lensin törmäyksen voimasta tien toiselle puolelle ja kierin rinnettä alas pellolle.Olin niin sekaisin, etten oikeastaan edes tiennyt sattuiko minua. Lunta pöllysi ja pyrytti enkä tiennyt missä kohtaa olin. Yritin nousta ylös monta kertaa, mutta takajalka ei totellut. Aloin tuntea kipua takaruumiissa, ajatuksissa oli vain pois pääseminen. Pakotin itseni nousemaan, ja lähdin jatkamaan matkaani. Kipu oli suunnaton.

Hortoilin ympäriinsä minuutteja, ehkä tunteja, en tiedä. Päivä alkoi valjeta, tuli valoisaa. Kipu takajalassa oli yltynyt koko ajan. Katselin maahan ympärilleni, lumessa oli verta. Oliko veri minun? Ei kai sentään.

Metsässä oli liikettä, vaistosin sen, vaikka olinkin sekaisin. Päässäni pyöri ja kipu valtasi koko ruumiini. Ihmisiä, kyllä ihmisiä niiden oli oltava. Kuului huutoakin. En tiennyt minne olisin mennyt, en jaksanut oikein paeta. Kuului laukaus. Enää en tuntenut kipua.

Huomenna mä taas yritän.

Siit oli nyt neljä vuotta. Huomenna. Huomenna siitä on neljä vuotta. Mä istuin ikkunan edessä ja tuijotin ulkona hiljalleen putoovaa lunta. Se lumi oli vähän niinkun mä. Se putoili hitaasti aina vaan alemmas. Hiljaa, mutta koko ajan se oli lähempänä maata, pohjaa, loppua.

Mä yritin. Joka aamu mä heräsin ja päätin, että tänään mä yritän. Mä halusin ajatella, että kaikki korjaantuu.  Mä halusin yrittää sopeutua ja alkaa opetella asioita uusiks. Mut se vaan oli niin pirun vaikeeta. Oli helpompaa istua siinä helvetin tuolissa ja tuijottaa kaikki päivät ulos ikkunasta. Ulkona kun näky kaikenlaista. Siellä  oli leikkipuisto, jossa lapset keinu, teki lumilinnoja ja vaan juoksenteli ympäriinsä. Aikuiset jutteli ja naureskeli keskenään. Ne oli kaikki terveitä ja niillä oli ystäviä. Mulla ei ollu ketään. Kaikki oli kuollu. Siitä oli neljä vuotta.

Me oltiin menossa Keravalle yhen Mikan synttäribileisiin. Se Mika oli Peten vanha kaveri. Ne oli ollu naapureita lapsena tai jotain. Me mentiin koko porukka, minä ja Pete, Anni ja Tuomas ja mun pikkuveli Sami. Me oltiin siinä aloteltu meijän kämpillä, kaikki paitsi Pete, se oli kuski. Meillä oli ollu Peten kanssa riitaa, joten en istunu etupenkillä niiku yleensä, vaan takana Annin ja Samin kans. Radiosta tuli ACDC:n Born to be wild, ku Pete käänty kattomaan mua ja sano: ”Ethän oo enää möksmöks hani?” ja sillä oli se hölmö ilme. Naurahdin ja sit pimeni.

Nyt mä olin istunu tässä neljä vuotta yksin. Miks mun piti selvitä? Miksen mä saanu mennä muitten mukana? Miks mun piti jäädä tänne kitumaan yksin tähän saatanan tuoliin?! Mä olin jo käytännössä kuollu, ei mun elämä ollu enää elämisen arvosta. Mä olin kaks kertaa yrittäny mennä muitten luo. Sen takia mä oonki nyt täällä. Täällä opettelemassa uutta elämää. Ja paskat. Ei musta enää oo mitään opettelemaan, en mä haluu. Miks pitäis? Minkä takia? Kenen takia?

Ainut elossa oleva ihminen, jonka voidaan sanoa olevan mun läheinen on faija. Se käy joka päivä. Se haluis että mä yritän. Se sanoo aina, että mulle annettiin toinen mahis ja ettei se haluu menettää muaki. Miks mä selvisin, miksei Sami? Se olis jaksanu yrittää Faijan takia… Kyllä mäkin halusin yrittää, just faijan takia. Joka aamu mä päätin, että mä yritän tänään, mut ikinä en onnistunu siinä. Mä vaan tuijotin ikkunasta.

Huoneen ovi aukes.”Mari, toin sulle ruokaa, kasvislasagnea, sun lempparia!” Se oli Viivi. Se on töissä täällä. Se on kyllä tosi mukava, hymyilee aina. Joskus on jopa pakko hymyillä takas.

”Tuuppa syömää ettei jäähdy,” se sano. ”joo”, vastasin ja menin pöydän viereen. ”Kato mitä mä pihistin sulle pakastimesta!” Sillä oli kädessä lakritsipingviini. ”Kiitti,” sanoin vähän hämmentyneenä. Viivi meni ja mä jäin siihen istumaan.

Viivi oli yhes vaihees ollu raskaana. Sen maha kasvo ja se oli entistä ilosempi. Se suunnitteli kaikkia nimiä ja kaikkee. Sit se hävis töistä, ja mä ajattelin et se jäi äitiyslomalle. Mut se tuli takas aika pian, eikä se ollu enää ilonen. Tajusin ettei mitään vauvaa enää ollu.

Nyt Viivi oli taas ilonen. Miten se pysty siihen, miten se pysty alottaa alusta? Mä oon istunu tässä helvetin tuolissa neljä vuotta, enkä mä oo pystyny alottaa alusta!! Mä tuijotin hetken lasagnea. Se tuoksu hyvälle. Lakritsijätski, se oli parasta.  Mä otin haarukan käteen ja päätin et huomenna mä taas yritän.

Istu, ole hyvä!

Aikojen alussa ihmiset kiinnostuivat kaltaisistaan lähinnä metsästys- ja paritteluseuramielessä. Kun he iltaisin metsästysretkien jälkeen kerääntyivät istuskelemaan maahan nuotion ääreen, alkoi joku kerran pohtia ratkaisua siihen, etteivät muhkuraiset kivet tuntuisi niin ikäviltä takamuksen alla. Alettiin kehitellä jonkinlaista istuinalustaa, ja näin syntyi penkki. Ajatus penkistä alkoi aikojen ja aikakausien myötä kehittyä, ja syntyivät puistonpenkki, koulunpenkki, vaihtopenkki, piinapenkki... ja niin edelleen.

Penkki liittyy vahvasti jokaisen ihmisen elämään. Enkä nyt tarkoita penkkiä pelkkänä istuinalustana. Kun ihminen istahtaa penkille, hänellä on lähes aina siihen jokin syy:

Istahdat kävelylenkillä puistonpenkille. Kenties tarvitset hengähdystaukoa maratoonille treenaamisesta. Ehkä haluat istua alas voidaksesi täysille keskittyä juttelemaan -tai riitelemään- puhelimessa ystäväsi kanssa. Ehkä penkillä istuu jo joku, ja haluat hivuttautua hänen seuraansa. Kenties toivot, että pieni jutustelu penkillä johtaa myöhemmin johonkin kiihkeään hänen kanssaan..tai sitten haluat vain tuntea itsesi tärkeäksi torumalla häntä sorsien syöttämisestä.

Istut jo kolmatta päivää television edessä penkkiurheilemassa. Yle televisioi lähes suorana yleisurheilun MM-kisoja. Ehkä istut siinä, koska haluat kokea elämässäsi tähtihetkiä -tai no, oikeastaanhan nuo tähtihetket ovat jonkun muun elämästä, mutta haittaako tuo. Tai sitten istut siinä muistellen omia urheilija-aikojasi ja mietit: "minäkin voisin nyt olla tuolla". Se kun ei tuossa tilanteessa muistu mieleen, että kun itse urheilit, kulutit lähinnä vaihtopenkkiä. Tai kenties penkillä urheilu onkin vain tapa viettää poikien viikonloppua, kun vaimo ja muksut ovat vierailulla anoppilassa. Urheilu ei oikeastaan edes kiinnosta, mutta pakko katsoa nyt kun kukaan ei ole sitä kieltämässä.

Kaikki ihmiset istuvat elämässään enemmän tai vähemmän koulunpenkillä. Joku valitsee sen "enemmän" koska viihtyy koulussa. Eli saa hyviä arvosanoja, koska on nätti ja isi on koulunjohtokunnassa. Jollekulle koulunpenkki on tie arvostettuun, köhköh.. anteeksi..ammattiin. Joku valitsee"vähemmän" koska hänellä ei ole aikaa turhuuksiin, eikä hän  halua olla mikään kädetön nörtti. Sitä paitsi tytöt tykkää koviksista, ja kovikset ei käy koulua.

Kuten aikaisemmin totesin, penkki liittyy vahvasti ihmisen elämään. Jokainen meistä istahtaa elämänsä aikana monille eri penkeille, edellä olevat ovat vain yksittäisiä poimintoja. Kaikki penkit eivät ole mieluisia, joiltakin ei tee mieli nousta. Se kuinka montaa penkkiä loppupeleissä elämässäsi kulutat ja miksi, riippuu sinusta itsestäsi.

Ei tässä muuta, istahtelemisiin!