”Täysjyväruisleipää, kevytjuustoa, vähärasvainen feta, sokeriton mehukeitto…” Irina luki omaa kauppakuittiaan. Hyvältä näyttää. ”… appelsiineja, rasvaton maito, suklaajäätelöä, dominokeksejä, paistovalmiita mustikkapullia…” Tai ehkä ei sittenkään. Taas Irina oli sortunut kaupassa.
Irina katseli itseään peilistä. Oikeastaan siinä seisoi ihan hyvännäköinen nainen –jos ei ottanut huomioon vatsanseudulle ilmestyneitä ylimääräisiä kerrostumia. Pitäisi syödä vain vähäkalorisia ruoka-aineita, kuten greippiä ja kaalia tai nesteitä poistavia, kuten selleriä. Täytyisi jumpata pää punaisena ja hiki putouksina virraten joka keskiviikko ja lisätä hyötyliikuntaa. Mutta niin Irina tekikin. Hänhän kävi painonvartioissa. Varsinainen vartija hän olikin. Hän tuntui ennemmin vartioivan sitä, ettei kiloja vain katoa mihinkään!
Itseään pitää palkita, niin jaksaa taas eteenpäin. Se oli Irinan motto. Hän kyllä tiesi palkitsevansa itseään vähän liikaa. Tammikuun jälkeen vaa’an viisari oli taas alkanut siirtyä väärään suuntaan…
Herkuttelu oli Irinan pahe siinä missä toisilla oli tupakointi ja viinalla läträäminen. Oli vain niin vaikeaa luopua kaikesta. Oli niin vaikeaa luopua mistään! Pienenä äiti oli aina joutunut nuhtelemaan piparipurkilla käynyttä Irinaa. Opiskeluaikana Jyväskylässä, kun muut ostivat kaljaa ja siideriä lähtiessään ulos viettämään iltaa, Irina osti jugurttirusinoita tai kaneliässiä. Alkoholi ei ollut koskaan hänen juttunsa.
Irina oli kyllä varsinainen herkkuperse. Mutta kun kaikki vain oli niin H-Y-V-Ä-Ä! Kuinka ihanaa olikaan töiden jälkeen mennä lempileipomoon Hämeentien varteen ostamaan suussa sulavia tuulihattuja, suklaalla kuorrutettuja kermamunkkeja tai mansikkahillotäytteisiä possumunkkeja, jotka sotkivat suun sokeriin. Leipomon ihanat kanelintuoksuiset korvapuustin olivat Irinan pahan päivän pelastus aivan niin kuin mintunlehdillä koristeltu unelmatorttukin.
Irina oli ”herkkujenkeräilijä”. Työnsä takia paljon matkustava Irina rakasti pikkukahviloissa ja leipomomyymälöissä vierailuja. Hän arvosti ehdottomasti laatua, ei määrää. Paras Irinan ”keräilemä” herkku oli pienen pikkuruisen lappalaisemännän leipoma tosca-omenapiiras, jota hän oli saanut maistaa eräässä kahvilassa Oulujoen varrella. Piiras oli ollut taivaallista.
Herkuttelu oli Irinan aikaa itselle. Hän sai olla omissa maailmoissaan ja mietiskellä omia asioitaan voisilmäpullaa tai mustikkapiirakkaa syödessä. Voi kuinka hän rakasti sitä. Rakkaus herkutteluun oli myös johtanut siihen, että Irina oli nyt menossa naimisiin - leipurin kanssa…
Rakkaudesta ruokaan :)
VastaaPoistaVaikka lopussa onkin rakkaus leipuriin, tässä tekstissä rakkauden kohde on ruoka.
Annetut sanat on upotettu tekstiin huomaamattomasti. Hyvä!
Kiva kun joku oli kirjoittanut myös vähän toisenlaisesta rakkaudesta, eikä vaan niitä perinteisiä rakkaustarinoita. :)
VastaaPoistaMuutoin teksti oli hyvä ja hauskasti kirjoitettu. Myös sanat oli piilotettu hyvin tekstin sekaan. :)
"Ja hiki putouksina virraten" on aivan mainio lause! Loppuratkaisu oli myös hauska.
VastaaPoistaSanat oli piilotettu hyvin ja leivosten tuoksu tuntuu tulevan melkein ruudun läpi.
Tykkäsin siitä kun kirjoitat rakkaudesta johonkin muuhun kuin toiseen ihmiseen (paitsi lopussa mut kuitenkin).
VastaaPoistaTekstiä on mukava lukea, siinä on selkeyttä ja ihanasti kuvailtu erilaisia herkkuja! :)
Kohdasta "Herkuttelu oli Irinan aikaa itselle." pidin erityisen paljon!
Tässä oli paljon yksittäisiä lauseita, mistä tykkäsin, kokonaisuuden lisäksi tietenkin. Esim. tuo, että Irina tuntui vartioivan sitä, ettei kiloja katoa mihinkään :-) Elävää tekstiä, mukava lukea.Tuli ihan vesikielelle kans kun luki!
VastaaPoistaHeh, en voinu muuta kun hymyillä :) Löysin tämän herkkuperseen myös itsestäni ja uskon, että moni muu myös löytää itsensä tästä tarinasta. Hyvää kerrontaa siitä, miten jokin niin pieni voi olla niin iso ja tärkeä asia. Oli kiva, että rakkauden kohteena oli muu kuin ihminen :)
VastaaPoistamulla on nälkä...
VastaaPoista