Huomenna mä taas yritän.

Siit oli nyt neljä vuotta. Huomenna. Huomenna siitä on neljä vuotta. Mä istuin ikkunan edessä ja tuijotin ulkona hiljalleen putoovaa lunta. Se lumi oli vähän niinkun mä. Se putoili hitaasti aina vaan alemmas. Hiljaa, mutta koko ajan se oli lähempänä maata, pohjaa, loppua.

Mä yritin. Joka aamu mä heräsin ja päätin, että tänään mä yritän. Mä halusin ajatella, että kaikki korjaantuu.  Mä halusin yrittää sopeutua ja alkaa opetella asioita uusiks. Mut se vaan oli niin pirun vaikeeta. Oli helpompaa istua siinä helvetin tuolissa ja tuijottaa kaikki päivät ulos ikkunasta. Ulkona kun näky kaikenlaista. Siellä  oli leikkipuisto, jossa lapset keinu, teki lumilinnoja ja vaan juoksenteli ympäriinsä. Aikuiset jutteli ja naureskeli keskenään. Ne oli kaikki terveitä ja niillä oli ystäviä. Mulla ei ollu ketään. Kaikki oli kuollu. Siitä oli neljä vuotta.

Me oltiin menossa Keravalle yhen Mikan synttäribileisiin. Se Mika oli Peten vanha kaveri. Ne oli ollu naapureita lapsena tai jotain. Me mentiin koko porukka, minä ja Pete, Anni ja Tuomas ja mun pikkuveli Sami. Me oltiin siinä aloteltu meijän kämpillä, kaikki paitsi Pete, se oli kuski. Meillä oli ollu Peten kanssa riitaa, joten en istunu etupenkillä niiku yleensä, vaan takana Annin ja Samin kans. Radiosta tuli ACDC:n Born to be wild, ku Pete käänty kattomaan mua ja sano: ”Ethän oo enää möksmöks hani?” ja sillä oli se hölmö ilme. Naurahdin ja sit pimeni.

Nyt mä olin istunu tässä neljä vuotta yksin. Miks mun piti selvitä? Miksen mä saanu mennä muitten mukana? Miks mun piti jäädä tänne kitumaan yksin tähän saatanan tuoliin?! Mä olin jo käytännössä kuollu, ei mun elämä ollu enää elämisen arvosta. Mä olin kaks kertaa yrittäny mennä muitten luo. Sen takia mä oonki nyt täällä. Täällä opettelemassa uutta elämää. Ja paskat. Ei musta enää oo mitään opettelemaan, en mä haluu. Miks pitäis? Minkä takia? Kenen takia?

Ainut elossa oleva ihminen, jonka voidaan sanoa olevan mun läheinen on faija. Se käy joka päivä. Se haluis että mä yritän. Se sanoo aina, että mulle annettiin toinen mahis ja ettei se haluu menettää muaki. Miks mä selvisin, miksei Sami? Se olis jaksanu yrittää Faijan takia… Kyllä mäkin halusin yrittää, just faijan takia. Joka aamu mä päätin, että mä yritän tänään, mut ikinä en onnistunu siinä. Mä vaan tuijotin ikkunasta.

Huoneen ovi aukes.”Mari, toin sulle ruokaa, kasvislasagnea, sun lempparia!” Se oli Viivi. Se on töissä täällä. Se on kyllä tosi mukava, hymyilee aina. Joskus on jopa pakko hymyillä takas.

”Tuuppa syömää ettei jäähdy,” se sano. ”joo”, vastasin ja menin pöydän viereen. ”Kato mitä mä pihistin sulle pakastimesta!” Sillä oli kädessä lakritsipingviini. ”Kiitti,” sanoin vähän hämmentyneenä. Viivi meni ja mä jäin siihen istumaan.

Viivi oli yhes vaihees ollu raskaana. Sen maha kasvo ja se oli entistä ilosempi. Se suunnitteli kaikkia nimiä ja kaikkee. Sit se hävis töistä, ja mä ajattelin et se jäi äitiyslomalle. Mut se tuli takas aika pian, eikä se ollu enää ilonen. Tajusin ettei mitään vauvaa enää ollu.

Nyt Viivi oli taas ilonen. Miten se pysty siihen, miten se pysty alottaa alusta? Mä oon istunu tässä helvetin tuolissa neljä vuotta, enkä mä oo pystyny alottaa alusta!! Mä tuijotin hetken lasagnea. Se tuoksu hyvälle. Lakritsijätski, se oli parasta.  Mä otin haarukan käteen ja päätin et huomenna mä taas yritän.